Saari esittely tulossa.
Historiaa
Onas ja Onaksen tila mainitaan asiakirjoissa jo keskiajalla tilana, jolla oli luotsausvelvollisuus. 1700-luvun puolivälissä kruunu pyrki maksimoimaan kalastuksesta saatavan hyödyn. Ruotsin kalastuslainsäädäntö luotiin vuonna 1766, mutta jo sitä ennen maaherra Gyllenborgin laatiman selvityksen pohjalta perustettiin vuonna 1753 avomerikalastusseura, ”Saltsjö Fiskeri Societeten i Nyland”. Kuningas myönsi seuralle samat edut kuin vastaavilla seuroilla oli Tukholman saaristossa. Silakka oli tärkein pyyntikala ja se myytiin suolattuna Porvooseen ja Helsinkiin.
Seura lunasti kruunulta vuonna 1756 Onaksen tilan ja 13 siihen kuuluvaa saarta (mm Hemholmen, Bastulandet, Pirttisaari, Långön, Rävholmen ja Bodö). Myynnin ehtona oli, ettei silloista talonpoikaa saanut häätää, vaan hän sai asua ja viljellä Onaksen saarta ja sen lähisaaria ja hänellä oli oikeus omavaraiskalastukseen. Seuran ja Onaksen talonpojan välit muodostuivat kovin riitaisiksi ja oikeuksista käytiin käräjiä lähes kolme sukupolvea.
Enimmillään seuralla oli jopa 40 kalastajaa ja heitä värvättiin Pohjanmaata ja Viroa myöten. Seura ei ollut suuri taloudellinen menestys ja se vaihtoi usein omistajaa. Huonon kannattavuuden vuoksi kalastajien lukumäärä oli 1830-luvulla enään 15-17. Vuonna 1842 seuran maat ja vedet myytiin takaisin Onaksen talonpojille. Seuran kalastajat jäivät seuran lakkauttamisen jälkeen asuinsijoilleen Onaksen torppareiksi. Onaksen talo oli nimittäin vuonna 1795 jakautunut kahtia Norrgårdiksi ja Södergårdiksi.
Onaksen nähtävyys on saaren lounaisrannalla aivan veden rajassa puisella alustalla lepäävä graniittikivi. Tarinan mukaan siitä piti tulla Napoleonin hautasarkofagi, mutta Ranskan ja Venäjän jouduttua sotaan keskenään kivi jäi rannalle odottamaan laivausta. Epäilemättä kivi liittyy saarella harjoitettuun kivenlouhintaan. Teoksessa ”Suomen Kansallismuseo” todetaan, että arkkitehdit aikoivat käyttää Onaksen graniittia pylväisiin, mutta huonon laadun vuoksi aihiot jäivät hakkauspaikalle. Olipa kiven käyttötarkoitus mikä tahansa, selvää on, että Napoleonin sarkofagi ei ole Onaksen graniittia, sillä:
Kun Napoleonin jäänteet oli vuonna 1840 palautettu Ranskaan, lähetti Ranskan hallitus Pohjoismaiden tuntijana tunnetun kirjailija Louis Léouzon Leducin vuonna 1846 Venäjälle etsimään punaista porfyyrikiveä Napoleonin hautakammiota varten. Sopivaa kiveä löytyikin Äänisen rannalta Šokšunranta-nimisestä paikasta. Keisari Nikolai antoi ranskalaisille luvan Napoleonin hautakivien vientiin. Sarkofagiin tarvittavan materiaalin kuljetus kesti yli vuoden. Arkkitehti ja muotoilija Louis Visconti teki tästä syvänpunaisesta porfyyristä Pariisin Invalidikirkkoon sarkofagin, jonka jalustaksi valittiin Vogeesien vuoriston vihreää graniittia. Sarkofagi valmistui vuonna 1861, mutta jo vuonna 1857 Sakari Topelius kirjoitti sarkofagista Helsingfors Tidningar-lehdessä. Hän oli ranskalaisista lähteistä saanut tietää, että kivi olisi tuotu Suomesta. Topelius tiesi asian oikean laidan ja totesikin, että ”Luultavasti se kuitenkin on Äänisen rannoilta, mutta miksi kieltäytyä kunniasta, kun ranskalaiset niin hyväntahtoisesti sen meille suovat”. Ja toden totta, emme ole sen jälkeenkään kieltäytyneet tästä kunniasta, sillä Pariisin Invalidikirkon kotisivuilla lukee edelleen, että sarkofagin materiaali on tuotu Suomesta.