Harri Luukkanen kertoo Sipoon Kanoottiklubin perustamisesta ja alkuvuosista. Otteita juhlaesitelmästä syyskokouksessa 2017.
Muistot haalenevat 20 vuodessa, paljon jää unohduksiin ja varsinkin yksityiskohdat katoavat, jos niitä ei merkitse muistiin paperille. Jos jotain kirjoittaa tuoreesti paperille – kuten SKK:n perustamisesta – sen tiedon voi siirtää muiden luettavaksi ja vaikuttaa nykypolven historian kuvaan menneestä. Näin olen tehnyt jo kymmenen vuotta sitten (2007), kun kirjoitin suuresti arvostamani Clas Hagelstamin kunniaksi, kun hän täytti 80 vuotta juhlajulkaisun tekstin SKK:n ensimmäisestä kymmenestä vuodesta 1997-2007. Tässä juhlajulkaisussa muistelin Clasin, omaa ja monen muun keskeisen henkilön toimintaa SKK seuran perustamisessa ja vajojen rakentamisessa. Monen SKK:n jäsenen panos oli tärkeä ensimmäisenä toimintavuonna ja myöhemmin, mutta Clasin panos oli aivan ratkaiseva seuran synnyssä, alun melonnassa, ja vajojen rakentamisessa.
Mikä on jäänyt vuosista 1997 ja 1998 päällimmäisenä mieleen
Tapasin Clasin ensimmäisen kerran elokuun alussa 1997 kesämökilläni Östersundomissa, jolloin ehdotin hänelle melontaseuran perustamista Sipooseen. Päätimme yhdessä ryhtyä toimeen ja kerätä hankkeemme taakse muita aktiivimelojia. Unelmat muuttuivat todeksi vuoden kuluttua, elokuussa 1998, Sipoon Storörenin lahden rannalla, Örnvikin venesatamassa, kun Clas ja minä ja noin 50 muuta Sipoon Kanoottiklubin jäsentä vietimme uuden melontakeskuksen avajaisia.
Päällimmäisenä on jäänyt mieleen aivan mieletön into, johon me kaikki heittäydyimme. ”Me” tarkoitti tässä noin kymmentä henkeä, jotka keskeisesti vaikuttivat seuran syntyyn ja kahden ensimmäisen vajan rakentamiseen vuosina 1997 ja 1998. Talvesta lähtien ja erityisesti maaliskuusta kesän loppuun monet viettivät vajanrakennus-työmaalla kaiken vapaa-aikansa; naulasivat lautoja seinään ja lattiaan, levittivät tervapahvia kattoon ja maalia ulkoseiniin, rakensivat kanoottitelineitä ja ramppeja, lanasivat ja tasoittivat pihaa.
Jo syksyllä 1997 alkoivat seuran tulevien jäsenten melonnat ja melontakoulutus. Melonta ja koulutus tapahtuivat Ribbingössä, jossa Clasilla oli talo ja sauna meren rannalla. Rantasaunan oveen Clas kiinnitti A4 kokoisen paperin, jossa luki: SKK:n VARAKLUBI KÄYTÖSSÄ, KUNNES OMA KLUBIRAKENNUS VALMISTUU. Käytössämme oli melojan luxusta: lämmin pukuhuone, sauna, lämmin suihku, ja juokseva vesi. Koulutuskalustona Ribbingön hiekkarannalla, vastapäätä Granön saarta, meillä oli Clasin omistamat puolen tusinaa englantilaista merikajakkiyksikköä ja yksi kaksikko. Myöhemmin kannoimme tänne varaklubin rannalle myös omat kajakkimme, jos kellä sellainen oli.
Varaklubi oli meille melojille tärkeä juttu, se antoi uskoa tulevaisuuteen ja toimi paikkana, jossa saatoimme toisemme tavata. Uusista vajoista vasta haaveilimme, niistä ei ollut vielä piirustuksiakaan, eikä kenelläkään meistä ollut tietoa minä vuonna, mihin paikkaan ja millä rahalla kanoottivajat saataisiin nousemaan. Mutta haavekuva vähitellen konkretisoitui, kun syksyllä 1997 perustetun seuran päätökset ja jäsenten sitkeä työ veivät koko ajan omaa kanoottivajaa kohti. Joulukuun 1997 lopussa lyötiin ensimmäisiä kanoottivajan perustuksen tolppia maahan. Kahden ensimmäisen vajan rakennushanke oli aloitettu.
Edessä oli vielä kahdeksan (8) kuukautta hellittämättä tehtävää työtä SKK:n perustajien, noin kymmenen hengen rakennusporukalla. Sitä suurempi oli ilo ja rajaton riemu, kun me – kovan työn jälkeen – saavutimme tavoitteemme ja pidimme Storörenin niemellä uuden melontakeskuksen avajaisia elokuussa 1998.
Kun parin vuosikymmenen takaa katselee ja yrittää ymmärtää, miten pienestä alusta SKK on päässyt nykyiseen loistoon, jää montaa vastausta vaille. Lukija saattaa uskoa sankaritaruihin ja miettiä: onko henki vahvempi kuin materia? Miten saavutimme silloin suurelta tuntuneet tavoitteemme ja rakensimme tyhjästä monta kanoottivajaa Jäljempänä yritän kertoa, miten pienet askeleet veivät kohti SKK:n seuran perustamista ja neljää kanoottivajaa kahdessa rakennusvaiheessa.
Seuran perustajat ja rakentajat ja ylläpitäjät: SKK:n kunniagalleria
Lista seuran alkuvuoden ja –vuosien merkkihenkilöistä on mittava ja kaikilla heillä on asema SKK:n kunnia-galleriassa. Mainitsen tässä kymmenkunta merkittävää SKK:n toimihenkilöä:
Clas Hagelstam, Kari Torniainen, Satu Eloranta, Pertti Runolinna, Marja Tuovinen, Glenn Sundberg, Olli Sariola, Tom Sundman, Tove Sundman, Rauno Haapaniemi, Martin Glader ja Ulla Haikonen.
Näin kaikki alkoi. Elokuussa 7.8.1997 meloin Sipoossa marjaniemeläisen ystäväni Kari Klemolan kanssa, joka oli palannut Suomi-meloo -tapahtumasta melottuaan Clas Hagelstamin vetämässä Kenguru-joukkueessa. Kari kertoi Clasin haikailleen sipoolaisen melontaseuran perään ja oli kertonut, että voisi sellaisen seuran avustamiseen panna vähän omaakin rahaa.
Keskustelu oli mielenkiintoinen ja johti tulokseen. Kerroin ajatuksistani, että melontaseuran voisi ehkä yrittää perustaa Sipooseen. Clas oli terveen epäluuloinen, että hän ja minä saisimme seuran pystyyn ja vetosi korkeaan 69 vuoden ikäänsä. Olin harrastanut pitkään melontaa ja ollut 10 vuotta Marjaniemen Melojien hallituksessa ja seuran varapuheenjohtaja; tiesin, mitä melontaseura tarvitsee ja miten sen toimintaa pyöritetään. Kun Clas vielä epäröi, ehdotin, että yrittäisimme hetken tosissaan seuran perustamista ja jättäisimme hankkeen sikseen, jollei valmista synny lokakuun alkuun mennessä.
Näin siinä sitten kävi. Lupasin tehdä paperityöt uutta seuraa varten eli selvittää ja laskea tilatarpeet, tehdä alkuvuoden toimintasuunnitelman ja ehdotin vuokrattavaksi Storörenin ranta-aluetta kanoottivajaa varten. Clas puolestaan lupasi tehdä jalkatyön eli käydä esittelemässä perustettavan sipoolaisen kanoottiseuran suunnitelmia kunnan teknisessä toimistossa.
Pidimme Clasin kotona Ribbinössä 28.8. ensimmäisen laajemman neuvottelukokouksen, johon kutsuimme tuntemiamme aktiivimelojia. Tarkoituksena oli miettiä uuden seuran perustamista ja niitä toimia, joita se vaati. Piti myös miettiä henkilöasioita, keitä voitaisiin ehdottaa perustettavan seuran hallitukseen ja kenestä valittaisiin seuran tuleva puheenjohtaja.
Paikalle kutsuttiin Kari Torniainen, Pertti Runolinna, ja Rauno Haapaniemi. Östersundomin Kappelilla asuva Kari Torniainen oli MaMe:n kantavia voimia, melontakouluttaja ja kanoottiretkeilijä, jonka kanssa olin käynyt Haapasaarilla. Pertti Runolinna oli Merimelojien kantavia voimia. Hän oli toiminut seuran sihteerinä ja retkeilyjaoston vetäjänä ja olimme yhdessä retkeilleet 1980-luvulla mm. Tammisaaren vesillä. Pertti oli ilolla mukana perustamisessa ja lupasi laatia uudelle seuralle säännöt.
Kari Torniaisen vaimo, Satu Eloranta, vaikutti sopivalta ja pätevältä uudeksi puheenjohtajaksi ja hänelläkin oli retkimelontataustaa Marjaniemestä. Hän suostui myöhemmin asettumaan ehdokkaaksi puheenjohtajan vaaliin. Kuulimme myös Torniaiselta, että Nikkilästä asui kajakkimeloja nimeltään Marja Tuovinen, jonka hän oli tavannut joskus vesillä.
Perustava kokous kutsutaan koolle Sopukkaan 18.9.1997
Seuran ensimmäinen perustava kokous kutsuttiin koolle syyskuussa 18.9., jossa noin 30 hengen voimin hyväksyttiin säännöt, kuultiin suunnitelmat ja valittiin väliaikaiset toimihenkilöt johtamaan seuraa. Toinen perustava kokous pidettiin marraskuussa 20.11, jossa säännöt hyväksyttiin lopullisesti ja seura oli virallisesti syntynyt. Puheenjohtajaksi valittiin Satu Eloranta ja tässä edellä mainittujen henkilöiden (Hagelstam, Luukkanen, Torniainen, Runolinna, Haapaniemi) lisäksi SKK:ta hallitukseen valittiin Olli Sariola ja Glenn Sundberg.
Olli Sariolan tuntevat kaikki nykyjäsenet. Ei siksi, että hän on tunnettua sirkussukua, vaan koska Olli on kaikesta seuran perustajista pisimpään palvellut seuraa kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tehtävissä, kuten kanoottivajojen rakentajana, melontakouluttajana, retkenvetäjänä, ja viimeksi vajavoutina. Glenn Sundberg on palvelut kanoottiseuraa vuosia, vähintään yhtä ansiokkaasti, vajojen rakentajana ja sisustajana, peräkärryn suunnittelijana ja vajavoutina. Jotkut muistavat Glennin keksijänerona, joka on mm. rakentanut seuralle sähköllä kulkevan kauko-ohjattavan kanootinkantaja-robotin, invalidien kanoottiin menoa helpottavan telineen laiturillemme ja muuta ihastusta herättävää ja hyödyllistä.
Yhtään edellisiä vähempää ansioituneita seuramme perustajajäseniä, paremminkin päinvastoin, eivät ole Tom ja Tove Sundman. Tom ja Tove osallistuivat erittäin ansiokkaasti kahden ensimmäisen vajan rakentamiseen. Tom insinöörimäisesti suunnitellen ja taitavasti rakentaen. Tove muistetaan paitsi rakentajana myös henkilönä, joka toi soppatykin rakennustyömaalle. Ilman kuumaa soppaa tuskin kukaan meistä olisi viihtynyt maaliskuun 1998 pakkaspäivinä kanootti-vajojen rakennustyömaalla. Kun Satu Eloranta kahden vuoden jälkeen väistyi SKK:n puheenjohtajan tehtävästä, raskaan perustamis- ja rakennusvaiheen jälkeen, Tom Sundman oli hänen seuraajansa. Voidaanpa sanoa, että Tomin ja Toven komennossa Sipoon Kanoottiklubista tuli se, millaisena se vieläkin tunnetaan, seura, jossa nuoriso- ja perhemelonta, retket ja –leirit ovat keskeinen osa toimintaa.
Myöhemmin tulee esille vielä pari nimeä, kuten Martin Glader, jonka aloitteellisuutta ja ammattimaista projektinjohtoa saamme paljolti kiittää siitä, että SKK sai vuonna 2002 alulle ja toteutettua laajennuksen, jossa vajat 3 ja 4 rakennettiin. Myös Ulla Haikonen on pitkään ollut seuramme kantavana voimana sen monessa hallituksessa ja sihteerinä. Kun Tom Sundman kahdeksan vuoden jälkeen jätti tehtävän puheenjohtajana, hänen jälkeensä tuli Jan von Haartman, joka jatkoi nuorisomelonnan ja retkeilyn perinteitä.
Yrittänyttä ei laiteta eli onnenkantamia kanoottivajojen rahoituksessa ja rakentamisessa
Kun SKK oli perustettu, tavoitteena oli saada vaja tai kaksi pystyyn Storörenin rantaan, vaikka rahaa ei ollut kukkarossa. Marja Tuovinen keksi, että vuoden 1997 loppuun oli voimassa 1990-luvun alun laman jälkeen säädetty laki, jossa kunta voi järjestää työttömyystöitä ja valtion työvoimatoimisto maksaa työntekijöiden palkan. Kun tästä kuulimme, ammattiyhdistysmies Pertti Runolinna lupasi mennä marraskuun lopussa Porvoon työvoimatoimistoon kyselemään, jos he lupaavat maksaa palkan kanoottivajan rakentajille ja Sipoon kunta palkkaa ja määrää heidät tähän tehtävään.
Työvoimatoimisto suostui maksumieheksi, samoin suostui Sipoon kunta pikapäätöksellä. Enää tontti puuttui. Tätä päätöstä varten kunnan tekninen lautakunta järjesti joulukuun alussa katselmuksen Storörenin venesatamassa. Satu, Pertti ja minä olimme paikalla ja onnistuimme saamaan noin 500 m2 maata vedenrajasta kahta kanoottivajaa varten, metsästä autoparkkialueen laidalla. Kunta teki päätöksen maan vuokraamisesta joulukuun lopussa ja antoi samalla väliaikaisen rakennusluvan töiden aloittamiseen. Joulukuun viimeisinä päivinä 1997 SKK rakentajat onnistuivat lyömään vetelään savimaahan puupaalut ensimmäisen kanoottivajan perustuksia varten. Aivan viime tingassa onnistuimme samaan rakentamisen alulle siten, että kunta saattoi palkata rakennusmiehet työmaallemme ja valtio maksoi työntekijöiden palkan.
Edessä työmaalla seisomassa vas. Sari Sahlberg ja Satu Eloranta
Takana vajan sisällä vas. Olli Sirola, Kari Torniainen, Tom Sundman, Tuntematon
Rakentaminen oli saatu alulle, mutta rahaa puutavaraan ei ollut. Tämä oli Satu Elorannan johtaman ensimmäisen hallituksen huolenaihe tammikuussa 1998. Minä lupasin lahjoittaa seuralle 3000 metriä käytettyä 2×4” lankkua, jota olin ostanut Korsnäsin alikulkutunnelin työmaalta, kun laudoitus oli purettu. Siinä oli pieni alku ja lahjoituksen ehdoksi asetin, että jossain vajassa täytyy sitten olla tilaa minun purjekanootilleni. Seuraavaksi päätimme lähettää Clas Hagelstamin pankinjohtajan puheille pyytämään lainaa 15.000 mk, mutta seuraavassa kokouksessa hän kiukustuneena kertoi pankinjohtajan kieltäytyneen, koska SKK:lla ei ollut luottokelposuutta. Tästä kohtelusta harmistuneena Clas sanoi meille: ’Ryhtykää vain hommiin vajaa rakentamaan, minä lainaan rahaa seuralle tarpeen mukaan, heti kun saan veronpalautuksia.’ Näillä Clasin veronpalautusrahoilla kaksi ensimmäistä vajaa valmistui harjakorkeuteen. Rahat olivat SKK:n taseessa ensin velkana vuoden 1998 lopussa, seuraavana vuonna Clas lahjoitti rahat seuralle ja velka katosi. Samoin seuralle tulivat ensin lainana, sitten de facto lahjoituksena, Clasin merikajakit, jotka siirrettiin Varaklubilta seuran uuteen kanoottivajaan, jossa ne muodostivat koulutuskanoottien rungon.
Tom Sundman oli SKK:n ruorissa, kun kahden ensimmäisen vajan täyttymisen jälkeen esille nousi kolmos- ja nelosvajan rakentaminen. Uusia jäseniä oli liittynyt seuraan ja monet halusivat itselleen oman kanoottipaikan. Uusien vajojen rahoittamisesta ei ollut tietoakaan ennen kuin Martin Glader meni kuuntelemaan yhdistyksen ’Gro i Ost’ – tilaisuuteen, jossa kerrottiin Euroopan Unionin aluekehitysrahoituksesta. Sipoo oli tilastokartoissa osa köyhää itäistä Uuttamaata, joka alue jatkui aina itärajalle saakka. Jos anoisimme EU:n rahaa rakentaaksemme kaksi kanoottivajaa? Euroopan aluekehitysrahasto lupasi maksaa 50 % rakentamiskustannuksista, jos Sipoon kunta sijoittaa hankkeeseen 20 % kustannuksista ja SKK maksaa itse puuttuvat 30 %.
Ihmetyksemme oli suuri, kunnes opimme, että suuri osa Euroopan jalkapallostadioneista on rakennettu samalla rahoituksella. Jos kerran jalkapallostadion, miksei sitten kaksi kanoottivajaa? Selvisi myös, että seuran omarahoitusosuuden (30 %) voisi maksaa omalla työllä; joka tunti, jonka seuran jäsen on rakentamassa omaa kanoottivajaa, lyhentää rahoitusosuutta. Tämä oli meille edullinen järjestely, koska pystyimme saamaan melojat mukaan vapaaehtoiseen rakennustyöhön. SKK tiedusteli Sipoon kunnan kantaa 20 % rahoitusosuuteen ja saimme ilahtuneena kuulla sen olevan mahdollista.
Martin Glader pyysi sitten tarjouksia kahdesta kanoottivajasta puuvalmiina avaimet käteen –periaatteella ja uudet vajat maksoivat muistaakseni 60.000 mk kappale. Martin suunnitteli ja johti lisärakentamisen ammattitaidolla, Tom Sundmanin toimiessa parina. Erona vanhoihin vajoihin uusissa oli, että ne olivat metrin-puolitoista aikaisempia pidempiä. Vajojen layout, kanoottien sijoittelu kahdelle käytävälle, oli ennestään esimerkillinen, joten muita muutoksia ei tarvittu. Kun puuvalmiit vajat valmistuivat, paikalla oli lomake, johon kukin merkitsi kertyneet työtunnit mm. rakennettaessa sisustusta, sähköistystä, kävelyluiskaa, tervapahvia kiinnitettäessä ja rakennuksia maalatessa.
Muuta lukemista SKK:n ja Sipoon saariston historiasta: